Jääkraatterit

10_blogi_jääkraatterit-c13.jpg11_blogi_jääkraatterit.jpg12_blogi_jääkraatterit.jpg13_blogi_jääkraatterit.jpg14_blogi_jääkraatterit.jpg15_blogi_jääkraatterit.jpg16_blogi_jääkraatterit.jpg

29. joulukuuta 2015, Hirvijärvi, Karstula

Vietin Joulun ajan Emmin ja koiruuksien kanssa Keski-Suomen mökillä. Mökkijärveä peitti joulun alla vain pari millin paksuinen jääriite. Se oli helppo rikkoa, ja sitten vain polskista ja löylyistä uimaan!
Sään pakastuessa jää kuitenkin pikku hiljaa paksuni, ja uudenvuodenpäivänä jäätä oli jo kahdeksan senttiä. Oli mielenkiintoista katsella järven jäätymistä ja jään alati vaihtelevia olomuotoja ja värejä.
Joulupäivänä sää lauhtui hetkeksi nollan tuntumaan. Rantapuihin aatonaattona satanut hento lumi suli ja tippui jäälle vesipisaroina. Pisarat muodostivat jäähän hyvin erikoisen näköisiä kraattereita, joiden keskellä olevaan lähes sulaan veteen upean repaletaivaan kaikki värisävyt ja -kuviot heijastuivat kuin peileihin. Samaa vauhtia kuin pilvet kiitivät taivaalla lähes myrskyisässä lounaistuulessa kraatterien väri muuttui salamannopeasti milloin syvänsinisestä synkänharmaaseen, milloin hailakanharmaasta kullankeltaiseen. Montaa sekuntia kraatterin väri ei pysynyt samana.
Olin valmistelemassa jouluruokaa vieraille, kun huomasin ensimmäisen kerran tuon harvinaisen luonnonnäytelmän järvellä. Aamun synkkä pilvisyys oli alkanut rakoilla ja yhtäkkiä jää rannan tuntumassa syttyi eloon. Yritin ensin pitää itseni kurissa ja keskittyä lanttu-, pottu- ja porkkanalootien ihmeelliseen maailmaan. Mutta kohta minun oli rynnättävä laiturille kuvaamaan. Arvelin, että tilanne saattoi olla nopeasti ohi, eikä ehkä toistu enää tällä mökkireissulla, hyvä jos koskaan. Oikein uumoilin, sillä kraatteri-ilotulitusta kesti tosiaan vain puolisen tuntia, sitten taivas meni taas pilveen, värit hiipuivat pois, eikä järvi näyttänyt enää tavallista kummemmalta. Seuraavina päivinä pakkanen kiristyi jälleen ja kraatterit menivät umpeen.
Huh, onneksi olin oppinut, että kun tilaisuus tulee, siihen on iskettävä kuin sika limppuun eikä siirrettävä kuvaamista hetkeäkään tuonnemmaksi.
Kamerassani (Nikon D800E) oli 24-120-millinen zoom, jolla pystyin kuvaamaan sekä laajaa järvinäkymää että tiukasti rajattuja kraatterisommitelmia ja kaikkea siltä väliltä. Suuntasin kameran aina sinne, minne pilvenrakojen värikkäät valot osuivat. Aluksi tuppasi käymään niin, että juuri kun olin ehtinyt sommitella kuvan valmiiksi, taivas menikin sillä kohtaa pilveen enkä ehtinyt painaa laukaisinta. Alun kangertelun jälkeen opin hoitamaan homman sen verran vikkelästi, ettei montaakaan tilannetta mennyt enää sivu suun.

This entry was posted in Yleinen.