Katso rusakko loikkaa


Kevät – kesä 2016, Itä-Uusimaa

Lintukuvauksen oheissaalista – osa 2: katso rusakko loikkaa  (12 kuvaa)

Kun kyttää lintuja luonnon helmassa työkseen, kameran eteen tupsahtaa pyytämättäkin aina silloin tällöin muutakin mielenkiintoista kuvattavaa. Yksi loppukevään ja alkukesän taatuimpia lintukuvauksen ”oheissaaliita” on ollut rusakko, köyhän (suomalais)miehen kenguru. Niillä on pitkin kevättä ja kesää meneillään lisääntymisaika, joka saa ne kuljeksimaan nenä kiinni maassa lajitoverien hajujälkiä seuraillen tavallista avoimemmin ja jotenkin huolimattoman oloisina pitkin maita ja mantuja myös päivännäöllä.
Vaikka villieläinten aistit ovat yleisesti ottaen huomattavasti tarkemmat kuin ihmisen, hämmästyttää miten ”sokeita” ne kuitenkin voivat olla. Tänäkin kesänä olen lukuisia kertoja todennut, kuinka rusakko – tai toisinaan myös kettu tai metsäkauris – on jolkotellut muina miehinä suoraan kohti tajuamatta lainkaan miten lähelle ”vihollista” on ollut tulossa. Olen saattanut seisoa aivan avoimesti pellon reunassa, mutta kun olen pysytellyt liikkumattomana ja ääneti, niin eläin on saattanut tulla alle kymmenen metrin päähän olinpaikastani. Vasta vainun minusta saatuaan se on tajunnut mokansa ja ampaissut hurjaan pakolaukkaan. Muuta niinpä se on, useimmat nisäkkäät eivät eläkään näön varassa vaan ennen kaikkea hajun ja kuulon. (Olisikin aika huikeaa saada elää päivä rusakkona, täysin toisenlaisessa tuoksu- ja äänimaailmassa kuin me aistimme, mutta se onkin sitten aivan toisen tarinan aihe…)
Oheisista rusakkokuvistakin useimmat olen ottanut juuri tällaisissa yllätystilanteissa. Toki kuvien saamista on auttanut, että olen kiikaroinut ahkerasti ympäristöä ja nähtyäni eläimen olevan tulossa kohti, olen ennakoinut sen kulkureitin, valinnut sopivan kuvauspaikan, laittanut kaikki kameran säädöt valmiiksi ja sen jälkeen jähmettynyt odottamaan.
Rusakoita kuvatessani olen käyttänyt yleensä kertalaukausta tai hiljaista laukausta, jotka eivät pelästytä eläintä yhtä paljon kuin konepistoolilta kuulostava ”nopea sarjakuvaus” elikkä suomeksi sarjatuli. Samoin toimin kyllä useimmiten kaikkia muitakin villejä eläimiä kuvatessani, myös lintuja. Sarjatulta kannattaa käyttää lähinnä kauempana liikkuviin eläimiin tai esim linnun kertaluontoiseen ohilentoon.
Nyt alkukesällä pusikoista on pomppinut esiin myös hellyttävän näköisiä pikkurusakoita, jotka silmät suurina ihmettelevät maailmaa, eivätkä oikein tiedä miten suhtautua sellaisiin kummajaisiin kuin autoon, kuvaajaan tai kameraan. Parissa oheisessa kuvassa on tällainen söpöliini, joka loikki aivan autoni vierestä pitkin tienvierusta eikä osannut pelätä kameran raksutusta tai ikkunasta ulos työntynyttä ylävartaloani ja sen liikkeitä. Mennä töpötteli vain pysähtyen välillä nuuhkimaan jotain hajuja pientareelta.
Vastapainoksi olen nähnyt myös joitakin todella kookkaita uroksenköriläitä, joiden ulkomuoto on jotenkin kulmikas, lihaksikas, melkeinpä enemmän kengurumainen kuin jänismäinen. Kerran otin talteen auton kuoliaaksi töytäisemän urosrusakon tarkoituksenani käyttää sitä lintukuvauksessa haaskana ja hämmästyin sen painoa. Raskaimmillaan iso uros voi painaa jopa seitsemän kiloa – tämä taisi yltää melkein niihin mittoihin. Se osoittautui myös ulkoisilta mitoiltaan melkoiseksi ja tuntui täyttävän puolet pakastimesta pitkine loikkakoipineen.

This entry was posted in Yleinen.