Konttiliskot

10_blogi_nuppukontit.jpg11_blogi_nuppukontit.jpg12_blogi_nuppukontit.jpg13_blogi_nuppukontit.jpg14_blogi_nuppukontit.jpg15_blogi_nuppukontit.jpg

22. kesäkuuta 2017, Juuka, Pohjois-Karjala (6 kuvaa)

Juhannuksen alla olin matkalla Outokummun mökiltämme Kuhmoon ystävieni luo. Yhtäkkiä välähti mieleeni, että miehän ajaa köröttelen hyvin läheltä muuatta tuntemaani tikankonttipaikkaa Juuassa. Kontit kukkivat alkukesällä, joten nytpä oisi oiva tilaisuus käydä ihastelemassa noita suomalaisen metsän mahtavia kuningasorkideoita. Yleensä kotiseudulla Pohjois-Karjalassa tulee käytyä myöhemmin kesällä, jolloin tikankonttien kukinta on jo ohi.
Rapistelin pikkuista hiekkatietä kohti konttien kasvupaikkaa. Auto parkkiin, retkihynttyyt päälle, kamerakalusto (Nikon D800E & Nikkor 24-120/4) olalle ja eikun metsään.
Kun olin aikani kuljeskellut metsässä, totesin että aika oli tehnyt tehtävänsä. En yksinkertaisesti enää muistanut, missä kontit tarkalleen kasvoivat. Niiden kasvusto on verraten pieni, kaikki kontit mahtuvat muutaman neliön kokoiselle alueelle. Mutta missä ihmeessä nuo neliöt piileskelivät?
Hortoiltuani puolisen tuntia pitkin korpea pirautin tuttavalleni joensuulaiselle kasviekspertille– luonnonsuojeluaktiiville Heikki Simolalle, joka varmasti osaisi auttaa. Mutta hältä tuli vastauksena viesti: ”Olen Italiassa, laitatko tekstaria…”. Voihan rähmä!
Palailin autolle pienen ketunlenkin kautta, ja niinhän siinä kävi että hetken kuluttua edessäni seistä pönötti useita kymmeniä tikankontteja! Niinpä niin, täällä suojaisassa poterossa, sivussa pääpolultahan ne tosiaan viettivät omaa hiljaista, salamyhkäistä elämäänsä. Nyt kun paikan näki, niin ihan tutun näköinen se oli useammaltakin sinne taannoin tekemältäni kasviretkeltä.
Sadan metrin päässä olevassa Natura-alueen opaskyltissä tikankonteissa ei puhuta halaistua sanaa, arvatenkin koska esiintymää halutaan suojella. Mitä sitten itse tein siellä? Öö, tuota… hyvä kysymys. No, en ainakaan poiminut niitä omaan puutarhaani, enkä muutenkaan aiheuttanut niille tai niiden elinalueelle harmia. Enkä myöskään aio paljastaa konttien sijaintia muille.
Mutta! Kontithan olivat vielä nupulla!? Poikkeuksellisen kolea kesäkuu oli tehnyt tehtävänsä ja siirtänyt alkukesän kasvien kukintaa viikoilla eteenpäin. Noidenkin tikankonttien veikkasin aukeavan parhaimpaan loistoonsa vasta heinäkuussa, mikä on kyllä melko tavatonta. Harmin paikka, sillä olin jo ehtinyt makustella mielessäni tikankonttien kukkien upean kelta-violeteilla väreillä ja ihmeellisellä hollanikasta — tai miksei sitä konttia — muistuttavalla muodolla. No, vaikuttavia ne silti olivat.
Kun jäin paikalle oleilemaan ja katselemaan kontteja tarkemmin, innostukseni heräsi uudelleen. Taivasta kohti kiemurtelevista nupuista ja lehdistä paljastui näet kiehtovia muotoja, jotka synnyttivät mielleyhtymän aivan toisenlaisiin eliöihin, liskoihin. Violettien suojuslehtien alta pilkottavat keltaiset kontit näyttivät hurjien dinosaurusten viirusilmiltä, ja kun vähän siristi silmiään, melkein saattoi odottaa, milloin nupun keskeltä singahtaa ulos kaksihaarainen kieli.
Avatar-elokuvan oliot! Niitähän ne muistuttivat niin ikään. Ja lintuja, kuten kuvasarjan viimeisestä kuvasta näkyy. Siinähän ojentautuu ilmiselvä tikankonttikuikka!
Valokuvaaja minussa valpastui ja alkoi sommitella kuva-aihioita. Aika pian tulin siihen tulokseen, että muotokuvaosastolle menee tällä kertaa. Kiertelin konttien ympärillä polulla (varoen tallomasta kasvillisuutta) ja nappailin harvakseltaan kuvia. Enimmät kuvat otin konttausasennossa (polvisuojat on nykyään aina mukana kasvi- ja metsäretkillä!) tai maassa istuen. Näin pääsin kuvaamaan samasta tasosta kasvien kanssa ja sain irrotettua ne paremmin taustastaan.
Jo kuvaushetkellä tiesin käsitteleväni kuvia Photoshopissa saadakseni vähennettyä metsätaustan levottomuutta sekä nostettua kontit ja niiden muodon paremmin esille. Osittain myös loihtiakseni kuviin lisää jotain ikiaikaisuutta, alkuvoimaisuutta ja jurakausifiilistä. Näin myös tein, kuten kuvista näkyy.
Saatuani tikankonteista kyllikseni käppäilin vielä vähän matkaa toista polkua, joka vei syvemmälle kalkkipitoisen metsäalueen uumeniin. Kävellessäni kapealla metsäpolulla tukku hienoja kämmekkämuistoja vuosien varrelta pulpahti mieleen. Tuosta aivan polun varrelta löysin kymmenisen vuotta sitten kauniin metsäneidonvaippakasvuston. Ja tuolta kauempaa kosteasta taigametsä-purolaaksosta löysin yhdellä elokuisella retkellä sekä metsänemän että sääskenvalkun, molemmat harvinaisia ja harvoin löydettyjä kämmeköitä, oikein kunnon lottovoittoja. Muistelen vieläkin tuota satumaista retkeä epäuskoisena, sillä sen jälkeen ole kumpaakaan koskaan missään nähnytkään. Ja tuskin näenkään.

This entry was posted in Yleinen.