Kyytöt kansallismaisemassa


28. elokuuta 2016, Koli (26 kuvaa)

Elokuun lopulla sain tilaisuuden vierailla itäsuomalaisten maatiaislehmien, kyyttöjen, luona Kolin kansallispuistossa. Ollilan-Turulan upeassa perinnemaisemassa käyskenteli – no, välillä makoilikin – seitsemän kyytön lauma: 2 tömäkkää aikuista lehmää, 3 sirmakkaa hiehoa sekä 2 veikeää sonnivasikkaa. Nuorempi vasikoista, Neliapilaksi ristitty, syntyi samaiselle laitumelle heinäkuun alussa.
Kyytöt, kuten muutkin maatiaislehmät, ovat pienempiä kuin ”nykyaikaiset” lypsylehmät ayshiret ja varsinkin ”uudemmat” holsteinit sun muut korkeajalkaiset, painavat ”hirvet”. Maatiaiset ovat sopeutuneet menneiden aikojen suomalaisiin hakamaa- ja metsälaidunelämään paitsi kooltaan ja ketteryydeltään myös monipuoliselta ruokavalioltaan. Ne ovat saaneet vähästä appeesta irti riittävästi antaakseen vasikoilleen ja isäntäväelleenkin riittävästi maitoa. Luonteeltaan maatiaiset ovat kuulemma aika erilaisia kuin modernit mannereurooppalaiset lypsylehmät.
Omiin silmiini kyytöt ja lapinlehmät ovat lehmistä kauneimmat. Niiden väri on valoisa ja pehmeä toisin kuin edellä mainittujen ruskeavalkoisten ayshirejen tai varsinkin räikeän mustavalkoisten holsteinien. Kummallakin on jännät yksilölliset kajalikuviot silmien ympärillä tehden niiden ilmeestä lehmäksi poikkeavan ilmeikkään, välillä myös hieman tuiman kuten oheisista kuvista näkyy.
Kolin laitumella aloin miettiä kyytön värin alkuperää. Syntyi ajatus, että mahtaisiko kyyttö olla tulos kokonaan pähkinänruskean länsisuomalaisen ja kokovalkean lapinlehmän yhteen saattamisesta? Valkea yleisväri lappalaiselta, ruskeat kyljet länkkäriltä? Tai sitten kaikki on vain yhteensattumaa. Mene ja tiedä, täytynee selvitellä vähän asiaa.
Maatiaislehmät ovat pitäneet huolta Kolin perinnemaisemista 2000-luvun alusta alkaen. Tällöin Ollilan-Turulan ikivanhat tilukset peruskunnostettiin osana kansallispuiston maisemien hoitoa ja kulttuuriperinnön vaalimista sekä matkailun edistämistä. Vuosikymmenten saatossa hakamaille kasvanut puusto ja pensaikko raivattiin, polut kunnostettiin, avomaat niitettiin ja peltolohkot aidattiin. Sen jälkeen arvokkaan perinne- ja keto/hakamaamaiseman säilymisestä ovat pitäneet huolta – toki ihmisten avustuksella – lehmät, hevoset ja lampaat, jotka tiettävästi ovat Kolilla olleet aina alkuperäisiä suomalaisia maatiaisrotuja, siis esimerkiksi lehmistä kyyttöjä tai lapinlehmiä ja lampaista kainuunharmaita.
Palataanpa vierailuuni.
Ollilan-Turulan perinnemaisemassa tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Metsien keskellä aukeava kivinen laidun, harmaat jäkälöityneet pistoaidat, vanhat hirsi- ja lautarakennukset, vaaranrinteiden kaskikoivikot ja salamyhkäiset kuusikot, utuinen näkymä kaukana siintävälle Pieliselle, alkuperäiset suomalaiset maatiaiseläimet laitumellaan – kaikki ne veivät ajatukset kauas pois modernista, materialistisesta, teknisten vempeleiden täyttämästä, ylitehokkaan maankäytön riivaamasta nyky-Suomesta. Kontrasti oli aivan huikea, varsinkin kun ketään muita ihmisiä ei koko nelituntisen vierailun aikana eksynyt paikalle. Tuntui kuin olisi humpsahtanut yksityiselle aikamatkalle kauas menneeseen.
Oli hiljaista. Niin hiljaista ja ihmis- ja koneäänistä vapaata, että jokainen kyyttöjen sieraimen tuhahdus, ruohonnyhtäisy, sorkan kopsahdus ja märehtivän turvan pehmeä jauhanta kuului vaivatta kivenheiton päähän. Korvat terästäytyivät kuulemaan maisemasta pienetkin luonnon äänet: pajulinnun vienon hyittailun koivikosta, hernekertun kuivan naksahduksen kuusen alaoksilta, kukkakärpäsen metallisen surinan ruusunruoholla, polttiaisen lähes kuulumattoman ininän. Ne olivat osa hiljaisuutta.
Kyyttöjen luona oleminen oli rauhoittavaa ja tunnelmallista. Katsoessani isojen, maisemaan täydellisesti sopivien eläinten rauhallista liikkumista laitumella katselin samalla 10 000 kilometrin päähän Afrikan savannille. Näin lehmissä tummanpuhuvien gnujoukkojen liikehdinnän savannijoen rannalla, jyhkeiden puhveleiden itsevarman tuijotuksen kuumepuiden alta, gasellien siron askelluksen kulottuneessa heinikossa. Oli hyvä olla Kolilla Afrikassa. Ja halpaa.
Vaikka lehmät ovat tottuneita ihmisiin, pyrin touhuamaan niiden äärellä kuin olisin ollut kuvaamassa savannin villieläimiä. Rauhallisin elkein, äkkiliikkeitä varoen, huomaamattomasti ja vähin äänin liikkuen, tarpeeksi kauan paikalla ollen niin että eläinten päähuomio siirtyi vierailijasta omiin puuhiinsa, sopivia tilanteita kärsivällisesti odotellen.
Odottelu lehmien luona olikin tarpeen, sillä totuuden nimissä lehmälaitumella ei tapahtunut (eikä tapahdu yleensäkään) juuri mitään. Lehmät kulkivat valtaosan ajasta laitumella rauhallisesti ja hitaasti turvan tehdessä työtään maanrajassa. Kun pötsi oli täynnä eläimet kävivät makuulle ja alkoivat märehtiä puoliksi sulanutta apetta autereinen katse silmissään. Siinäpä liki kaikki. Vasikatkin olivat yllättävän passiivisia, iloista kirmailua kedolla tai keskinäistä leikkiä ja hauskanpitoa ei ilmennyt. Onneksi sentään joitakin kertoja lehmät lähestyivät toisiaan sosiaalisissa merkeissä (nuollen, kevyesti tuuppien tai päitä yhteen kihnuttaen). Ja aivan lopussa, kun olin jo aikeissa lähteä matkoihin, Neliapila nousi ylös, haki silmiinsä emon, käveli tämän luo ja alkoi imeä maitoa. Pian nisille änki myös edellisvuotinen hieho, jota emo ei yllättäen mitenkään hätistellyt pois. Sen sijaan toinen hieho ryntäsi paikalle, pökkäsi ensimmäisen pois ja tunki oman turpansa utareelle. Poistyönnetty hieho marssi emolehmän eteen ja lohdutukseksi usean minuutin nuolemisen. Hieno, epätavallinen hetki!
Kuvauksessa käytin samaa kalustoa kuin aikoinani Afrikan savannilla villieläimiä sihtaillessani: pari runkoa, joista toisessa laajakulmazoom (24-120-millinen) ja toisessa lyhyt telezoom (70-200-millinen). Koska eläimet ovat isoja ja niitä pääsee varsin lähelle, zoomien laajat polttovälialueet pääsevät oikeuksiinsa. Tiukasta potrettirajauksesta pääsee silmänräpäyksessä laajempaan yleiskuvaan tai maisemakuvaan. Saa koko lauman kuvaan tai voi poimia kuviinsa yhden tai kaksi eläintä. Saa ruutuun koko eläimen tai vain pelkän pään muotokuvaa varten.
Vinkki: jos olet kiinnostunut Kolista, käypä vilkaisemassa ystäväni Kirsti Hassisen, maatiaismuorin blogisivuja. Hän on kuvannut Kolin maisemia, luontoa, eläimiä ja vähän kaikkea aktiivisesti vuosien ajan sekä kirjoittanut kivoja ja mielenkiintoisia tarinoita niistä.

This entry was posted in Yleinen.