Naamakirjaongelma ja kesäyön usvaa

30. toukokuuta 2016, Pitkäranta, Kontiolahti

Edellinen blogini on näköjään päivitetty 12.1.2016. Eikö mies ole saanut aikaiseksi mitään viiteen kuukauteen!?

No on. Vaikka kuinka paljon. Vaan kun on kaikki aika mennyt seuraavan kirjan kuvauksissa, niin millekään muulle ei ole jäänyt aikaa. Tarinanjuurta ja kuvia olis kyllä ollu tarjolla, mutta en yksinkertaisesti ole vain kyennyt kääntämään antennia kameran takaa naamakirjan/kotisivujen suuntaan.
Sama on käynyt ennenkin: kun keskittyy erittäin intensiivisesti kuvauksiin, on liki pitäen mahdotonta ryhtyä kesken kaiken kirjoittamaan yhtään mitään. Sain talvella kolme apurahaa (jippii!) seuraavaa kirjaa varten, mikä on tehnyt mahdolliseksi keskittyminen vain ja ainoastaan kirjaan, nyt keväällä sen valokuvauspuuhiin.
Ainakaan itelläni blogien synnyttäminen ei suju ilman kipuja, tuosta vain. Täytyy ensin pohtia sopivaa blogin aihetta, suunnitella sen sisältöä, kirjoittaa se, jättää teksti hetkeksi hautumaan, valkata isosta kuvapinosta blogiin sopivat, jättää taas valinnat hautumaan ainakin seuraavaan päivään, sitten säätää lopulliset kuvat, tehdä niistä oikeankokoisia, tarkistaa vesileimojen sopivuus, viilata lopullisten kuvien terävyys ja vihdoin viimein siirtää koko höskä kotisivupalvelimelle. En mie tee tuollasta tunnissa parissa, siihen menee puoli päivää, enemmänkin. (Ja aika ajoin, kuten nyt, tulee vielä jotain atk-hässäkkää jonka ratkomiseen menee päiviä tai jopa viikkoja.) Mistä sen ajan revin keskellä kuumeisinta kevätsesonkia? En näköjään mistään.

Oon aina julistanu että ihmisellä on aikaa aina sille mitä pitää tärkeänä. Tästä voitaneen tehdä se johtopäätös, että ite en taida pitää naamakirjan/kotisivujen päivittämistä sittenkään prioriteetti- ja ajankäyttölistan kärkipäässä. Näin se lienee, vaikka ei ehkä pitäisi. Tässä ajassa pitäisi varmaan olla aktiivinen somessa, pitää itseään esillä, muistuttaa olemassaolostaan, mietteistään, kuvistaan, kirjoistaan… Taidan olla kaikkeen tähän liian keski-ikäistynyt ja kunnianhimoton. Vanhan liiton kuvaajaäijä, joka tulee esille koloistaan ani harvoin, kasa kuvia kainalossa, naama silpaistuna höylällä, maastopuku vaihdettuna normikuoseihin.
Vaan eipä hätiä mitiä. Nyt, kevään käännyttyä jo aikaa sitten kesäksi, pahimman kuvausrytäkän hellitettyä, päätin lopettaa hiljaiselon ja onnistuin kuin onnistuinkin kyhäämään maailmalle uuden blogin kuvineen päivineen. Henkilökohtaisesta naamakirjaongelmasta en tämän enempää kirjoita, sitä vastoin jatkan pienellä kuvaelmalla hienosta kesäyöretkestä yhdelle pohjoiskarjalaiselle suolle…

Aurinko oli laskemassa vaaran taa. Ehdin juuri ja juuri kavuta lintutorniin ottamaan joitakin maisemakuvia ja sen jälkeen rynnätä takaisin suon pintaan räpsimään tupasvilloista otoksia suoraan päin aurinkoa. Upea oranssi värjäsi villojen röyhelömäisiä kukintoja ja loihti tupasvillamaton peittämälle suolle unenomaista tunnelmaa.
Kiittelin jälleen kerran Nikonin uutta, superkevyttä (painoltaan, ei laadultaan) 300-millistä, jonka kanssa oli monin verroin mukavampaa taivutella itseään mitä ihmeellisimpiin kuvausasentoihin lähelle suon pintaa kuin 4,5 kertaa painavamman 200-400-millisen. Satapäinen itikka-armeija hyökkäsi sumeilematta päälle tökkien pistimillään reikiä nahkaan. En kuitenkaan ehtinyt tai malttanut ryhtyä kaivelemaan hyttysmyrkkyjä vaan otin sääskihyökkäykset vastaan masokistisesti ihan raakana. Eikä se nyt niin kamalalta tuntunut, olihan itikoihin ehtinyt totutella jo viikon päivät Pohjois-Karjalan lomalaitumilla. Sitä paitsi, kuvaamisen tuottama endorfiini auttoi kummasti sietämään tilannetta, välillä lähes unohtamaan koko itikat.

Intensiivinen auringonlaskun hetki kesti vain 10 minuuttia, sen jälkeen saatoin hengähtää, kavuta takaisin torniin ja alkaa odotella kesäyön pimenemistä ja aivan toisenlaisia kuvausvaloja. Kaivoimme Emmin kanssa eväät esiin ja katselimme syödessämme suon ja sen vieressä lipuvan Pielisjoen linnustoa.
Puolta yötä lähestyttäessä lämpötila alkoi selvästi laskea ja suon kätköistä kohosi näkyviin harsomaista, valkeaa usvaa. Ensin hennon savumaisina kiemuroina, vähitellen yhä sakeampana verhona, joka laskeutui nätisti paksuksi matoksi suon ylle. Sinne usvan kätköihin peittyivät kesäyössä pulisemaan innostuneet teerikukot, saramättäillä pesivät harmaalokit ja haikeasti pilittävät pikkukuovit. Vain kurkien pitkät kaulat ylettivät usvan ylle tähystämään kesäyöhön.
Räppäilin kuvia upeasta suomaisemasta sekä laajakulmazoomilla että 300-millisellä. Runkojeni (Nikon D810 ja D500) herkkyys oli niin hyvä, ettei niillä tehnyt heikkoakaan kuvata yön hämäryydessä. Tiesin kokeilujeni tuloksena, että peliin saattoi lyödä useita tuhansia ISOja ilman että kohinasta syntyi ongelmia.
Vaikka valo alkoi hiipua, äänimaailma säilyi edelleen yhtä hienona ja väkevänä kuin aikaisemminkin. Pesintää aloittelevat pikkulokit kääkättivät kiihkeästi, kahlaajat laskivat soidinhuutojaan suon ylle, kurkien kaikkivoipat trumpetit kajahtelivat kesäyössä, joutsenet toitottivat kauempana. Metsän puolella käet kukkuivat ja käkistelivät pontevasti, leppälintu tarinoi omia kirkkaita säveliään, tiltalttikin avasi nokkansa.
Voikohan tästä suomalaisen suven kesäyötunnelmat enää parantua? Tokkopa.

This entry was posted in Yleinen.