Päät puissa ja Puurangot

10_blogi_puurangot.jpg11_blogi_puurangot.jpg12_blogi_puurangot.jpg13_blogi_puurangot.jpg14_blogi_puurangot.jpg15_blogi_puurangot.jpg16_blogi_puurangot.jpg17_blogi_puurangot.jpg18_blogi_puurangot.jpg19_blogi_puurangot.jpg

23. kesäkuuta 2017, Honkavaara, Kuhmo (10 kuvaa)

Kuvaesitys koostuu kahdesta eri teemasta, jotka molemmat kehkeytyivät juhannusaattona, kun käyskentelin ystäväni Sauson Ripan kanssa Kuhmon Honkavaarassa lähellä Hiidenportin kansallispuistoa.
Ensimmäisen teemassa, Päät puissa, puiden rungoilla tai juurakoissa näkyy ilmiselviä peikon tai puukansalaisten naamoja (aivan kuin Taru sormusten herrassa -elokuvassa). Nuorissa, hengettömissä talousmetsissä ei puupäitä näe, mutta Honkavaaran hienossa, ikivanhassa aarnimetsässä niitä kuitenkin tuli eteen tavan takaa.
Useimmat puunaamoista olivat pahkoja. Pahkathan syntyvät, kun syystä tai toisesta puunrungon solut alkavat jakautua normaalia rivakammin, jolloin puun rungosta ikään kuin alkaa pursua ulos ylimääräistä puuainesta. Pahkan synnyn voi käynnistää esimerkiksi hyönteisen hyökkäys puuhun tai puun geeneissä tapahtunut mutaatio.
Toiset puupäät hahmottuivat kaatuneiden puuvanhusten juurakoissa tai vielä pystyssä olevien kelojen kyljissä.
Naamojen huomaaminen edellytti verkkaista kävelyvauhtia, mikä sopi meille erinomaisesti. Kumpikin olemme luonnon ihailijoita ja valokuvaajia. Hidas kulku, alinomainen ympärilleen katselu ja pysähtely ihmettelemään, ihastelemaan ja sommittelemaan leimaavat kummankin meidän luontoretkeilyä.
Usein puupäiden oivaltamiseen tarvittiin myös tietynlaisen, vanhan metsän aaltopituudelle virittyneen mielentilan tai mielikuvituksen apua. Liian biologinen ajattelu ei aina johda perille metsän salaperäisten aarteiden luo.
Toisen osion, Puurangot, kuvat kertovat siitä hätkähdyttävästä assosiaatiosta, jonka kohtasin keskellä liki kirveenkoskematonta kainuulaista metsää. Maassa, paksussa sammalikossa lojuneet, kaarnasta suurelta osin riisutut liekopuut herättivät vahvan mielleyhtymän norsujen hautausmaahan. Paikkaan, jossa jotain vanhaa, harmaata, uurteista, tehtävänsä tehnyttä romahtaa maahan ja palaa osaksi äitimaata.
Tunnelma puurankojen luona oli jotenkin hyvin ainutlaatuinen: pysäyttävä, hiljentävä, jopa pyhä. Puurankoja katsellessa piti välillä oikein nielaista, kun sisuskaluissa tuntui niin kummalliselta. Luonnon voima osaa olla toisinaan hyvin väkevä, ja muutoinkin kävely vanhassa metsässä on lähes aina hyvin voimaannuttavaa. Puurankoja oli suorastaan pakko kosketella. Siksikö norsutkin hivelevät kärsällään kuolleiden lajitoveriensa luita? Sisäinen pakko.
Puurankojen nostaminen esiin vaati vähän tavallista reippaampaa ”digitaalista optimointia” (suom. säätämistä kuvankäsittelyohjelmassa), vähän samaan tapaan kuin edellisen blogin tikankonttikuvissa. Ensin koko kuva-alan reilu tummennus ja lievä värien himmennys peikkometsätunnelman voimistamiseksi, sitten runkojen reipas vaalentaminen luurankoefektin kirkastamiseksi. Vaikka homma vaikutti ensi alkuun työläältä nyhräämiseltä, loppujen lopuksi oli aika rentouttavaa maalailla puiden runkoja Lightroomin pensselityökalulla kuin aikuisten värityskirjaa ikään.
Mentiinkö tällaisessa jälkikäsittelyssä puhtaan, dokumentoivan luontokuvauksen ulkopuolelle, siinäpä kysymys, joka vaatisi vähän pitemmän pohdiskelun. Muutama vuosi sitten tein sellaisen yrityksen ollessani Luontokuva-lehden kolumnistina. Ehkäpä pohdin asiaa joskus täälläkin muutaman vuoden ”viisaampana”…

This entry was posted in Yleinen.