Revontulten yö

10_blogi_revontulet.jpg11_blogi_revontulet.jpg12_blogi_revontulet.jpg13_blogi_revontulet.jpg14_blogi_revontulet.jpg15_blogi_revontulet.jpg16_blogi_revontulet.jpg17_blogi_revontulet.jpg18_blogi_revontulet.jpg

17. maaliskuuta 2015, Ilola, Porvoo

Huh, olipahan yö!! Huikea revontulten yö!!

Kun saavuin kotipihaan Helsingistä klo 22.40 maissa ja katsahdin taivaalle, hanskat meinas tipahtaa käsistä. Koko läntinen taivas leiskui täynnä revontulia, jotka humahtelivat taivaankannen yli hurjaa vauhtia. Katselin näytelmää hetken, mutta vain hetken, sitten jo ryntäsin sisään hakemaan kameravehkeitä ja lämpimämpiä vaatteita. Viisi minuuttia myöhemmin seisoin pellolla, kamera jalustalla, niska kenossa, silmät ahmien yöllistä luonnonnäytelmää.

(Ja tähän väliin sitten varoitus: juttu on aika pitkä. Kerron ensin tunnelmia viime yöltä, sitten kerron kelistä, olosuhteista ja yöllisistä lintuhavainnoista, lopuksi puhun vähän revontulikuvauksen tekniikasta ja ihmettelen ääneen kameran revontuliin antamia epäuskottavia värejä.)

Viime yön revontuli-intoiluni on oikeastaan odottamatonta. Jostakin syystä en ole tähän mennessä jaksanut oikein syttyä revontulista, enkä varsinkaan niiden kuvaamisesta, kun tuntuu että joka tuutista työntyy eetteriin repolaiskuvia, jotka kuitenkin ovat kaikki jollakin lailla samanlaisia. En ollut ennen tätä yötä ottanut ensimmäistäkään revontulikuvaa ja pidin aika varman etten myöskään tule ottamaan sitä ensimmäistäkään. Tämä yö muutti kaiken. Ainakin hetkellisesti.

Sillä onhan se kovastikin niin, että monet asiat tuntuvat ihan erilaisilta kotona kuin muualla. Kun näen kevään ensimmäisen töyhtöhyypän tai kurjen (kuten tänään!), niin kokemus on paljon sykähdyttävämpi kotona. Jossain Emäsalon kärjessä meren äärellä ei yksi hyyppä ja riukukoipi tunnun laisinkaan samalta.

Sama pätee revontuliin. Tuskinpa jatkossakaan matkustan jonnekin Lappiin kuvaamaan pohjoisen tulia. Mutta ehkä saatan innostua niitä jahtaamaan kotipihallani, vaikka se tietääkin yöunien vähyyttä. Niin tiesi nytkin.

Kuvasin kolme tuntia. Reposet veivät mennessään. Ne lumosivat minut täydellisesti.

Revontulipilvet saivat myös mielikuvituksen liikkeelle. Näin — tai ehkä paremminkin aivoni kehittelivät — taivaalle jatkuvasti mitä erilaisimpia ihmis-, eläin- ja satuolentohahmoja, jotka kiitivät hurjaa laukkaa pitkin taivaankantta, muuttivat muotoaan ja yltyivät hirmuisiin tanssinpyörteisiin tuon tuosta. Joskus suoraan pään yläpuolella, taivaankannen lakipisteessä, jokin kuvio saattoi pysytellä samassa muodossa koossa jopa yli minuutin — noin kahden puoliminuuttisen valotuksen verran — vain hieman eläen. Ja koko ajan joka puolelta myrskysi muita pilviä kohti tuota keskuskuviota ikään kuin yrittäen hajottaa sen mahdollisimman pian, nujertaa uljaan soturin joka taistelee urhoollisesti, periksi antamatta lukumääräisesti ylivoimaista vihollista vastaan.

Lähempänä kello yhtä, kun hetken jo näytti että näytelmä hiipuu, revontulimyrsky yltyi hetkeksi komeimpaansa. Äkkiä alkoi taivaanlaella värit voimistua ja revontulipilvet kirkastua ja sitten… sitten näin sen. Koronan! Suoraan pääni yläpuolella pilvet yhtyivät huikeanhienoksi, voimakkaan magentan ja punaisen sävyiseksi koronaksi, joksi revontulimyrskyn silmää taivaanlaella kutsutaan. Ehdin ottaa yön huipennuksesta puolenkymmentä kuvaa, kunnes myrsky laantui ja palattiin normaalimpaan, silti upeaan esitykseen.

Yhden jälkeen meininki alkoi hiljakseen hiipumaan, mutta vielä puoli kolmen maissa kun painoin pään tyynyyn revontulten esitys jatkui.

Valtaosa leiskunnasta tapahtui lännen ja luoteen välissä, ajoittain voimallisesti myös luoteen ja pohjoisen välillä. Jonkun kerran alkoi vyöryä itätaivaalta, erään kuuluisan jalkapalloilijan kartanon päältä, hienoja sarjoja kohti taivaanlakea.

Keli oli hieno. Taivas pilvetön, tyyntä, pakkasta 0.. 3 astetta. Puolilta öin alkoi Ilolanjoen ylle muodostua matalaa, maitomaisen tiheää usvaa, joka hitaasti kuin käärme luikerteli ympäröiville pelloille. Aluksi autojen äänet häiritsivät jonkin verran yöäänien kuuntelua mutta puolen yön jälkeen hiljeni. Kaukaa etelästä kantautui kuitenkin motarin kumu.

Lintujen ääniäkin kuului pimeyden keskeltä. Vähän ennen puolta yötä huuteli kumeasti viirupöllö kaukaa itäpuolelta viiden minuutin ajan, ja samaan aikaan puhalsi sarvipöllö lähempänä pohjoispuolella lyhyttä, matalaa bassoaan. Puolen yön jälkeen töyhtöhyyppä lensi pellon yli keväisesti naukuen, ja vain hetki niin laulujoutsenporukka toitotteli koillisen suuntaan.

Kahteen otteeseen laukkasi ohitseni pimeällä pellolla pari rusakkoa. Kuului vain ”koppoti-koppoti-…” kun niiden tassut tömähtelivät koppuraiseen pellon pintaan. Ne eivät jotenkin tajunneet minua kun ähräsin hiljakseen kameran kanssa. Täytyy kyllä sanoa että jotain kammottavankin tapaista niiden näkymättömässä ohilaukkomisessa oli, kuin jotain aaveratsastajia.

Lisäksi kuulin useaan otteeseen revontulien ääniä! Sellaisia yläilmoista kuuluvia kumeita, laajoja mutta melko vaimeita humahduksia, jotka ilmiselvästi liittyivät revontulten leiskuntaan. Aiheesta on kiistelty, eikä monet tutkijat oikein usko äänihavaintoja. Painukoon suolle epäuskoineen. Taitais olla parempi siirtyä konttorista ulos maastoon kuuntelemaan omin korvin.

Niin hienoa kuin kaikki olikin, ensi hetkestä lähtien äimistelin revontulten väriä. Valokuvissahan ne näyttävät aina kirkkaan ja syvän vihreiltä, mutta nämä ylläni tanssivat repolaiset olivat lähes koko ajan likimain värittömiä, vain hivenen vihertäväsävyisiä. Niistä tuli mieleen Avaran Luonnon nopeutettu kuvapätkä, jossa sumupilvet kiitävät hurjaa vauhtia maiseman yli. Viimeöiset revontulisumupilvet olivat vain selvästi kirkkaampia kuin sumupilvet yleensä ja ne elivät koko ajan paljon voimakkaammin.

Vielä enemmän äimistelin kun katsoin yön ensimmäistä revontulikuvaa kameran takanäytöstä. Nehän on ihan vihreitä!!?? Kamera näki taivaan ilotulituksen aivan eri tavalla kuin silmä. Kenno voimisti värejä huomattavasti, lähes epäuskottavasti. Ovatko kaikki revontulikuvat huijausta, suurta manipulaatiota josta vain ei kehdata puhua ääneen? Kukapa ei mieluummin katselisi Tikkurilan värikarttaa pelkkien haaleiden sumupilvien sijasta. Mistä tässä on oikein kyse?

Huomasin myös, että mitä lyhyemmällä valotusajalla kuvia otti, sitä syvempi revontulten väri oli, ja päinvastoin. No, hetken mietittyäni jatkoin kuvaamista. Ja nauttimista. Väriasiat saisivat odottaa huomista, kun ottaisin asiasta vähän selvää.

Ja nyt hyppäänkin hetkeksi jo huomiseen (siis tähän päivään), jolloin kaivelin vähän tietoa revontulista ja niiden kuvaamisesta. Yhdessä artikkelissa (Luontokuva-lehti 6/2012) tunnettu revontulten ja Lapin luonnon kuvaaja Martti Rikkonen mainitsi, että ”… silmän sauvasolut eivät pysty erottamaan kaikkia revontulten värejä. Kamera tallentaa ne paremmin….”. Jaaha, no, kaipa se on sitten niin.

Mutta vieläkin arvelen, että taitaa olla yleisesti hyväksytty käytäntö ottaa tyytyväisinä vastaan kameran kennon tuottamat värikylläiset kuvat, vaikka ne eivät vastaakaan arkitodellisuutta silmien edessä. Toisinaan värejä jopa korostetaan entisestään hyvän maun ja uskottavuuden rajoille asti. Toisaalta — omatuntoko hieman soimaten? — jotkut kokeneemmat reposkuvaajat, kuten Jorma Luhta, ovatkin kehottaneet mieluummin vähän vähentämään kuvan värejä kuin lisäämään niitä. Näin tein itsekin: en kerta kaikkiaan pystynyt nielemään sellaisenaan kameran käsitystä eilisestä taivasnäytelmästä, vaan pudotin etenkin vihreän värin kylläisyyttä reilusti alaspäin jottei homma menis täysin utopistiseksi siihen nähden mitä omin silmin taivalla näin. Makuja ja tapoja on monenlaisia.

Pohjoisen suunnassa, jossa vain vähän haja-asutusta, taivas oli varsin musta, kun taas etelän–lounaan suunnalla Porvoon valot valaisivat taivasta selvästi. Ihmisasutuksen valot näkyivät kuvissa oranssina sävynä, vaikka silmin ne näyttivät normaalilta kirkasvalolta. Taas kamera näki eri lailla, hmm.

En siis ollut koskaan ennen ottanut yhtä ainoata revontulikuvaa, mutta suureksi hämmästyksekseni pääsin jyvälle sopivista asetuksista aika pian. Alun kokeilujen jälkeen muodostui jonkinlaisiksi vakioasetuksiksi kuvaukseen nämä: ISO 2000, aukko 5,6-7,1 (objektiivini oli NIkkor 12-24mm/2.8), valotusaika 33-38 sekuntia, valkotasapaino Auto. Kokeilin erilaisia valkotasapainon värilämpötiloja välillä 3000–7000 K. Eniten omaa silmääni miellytti 5000 K.

Kuvia koneella katsellessa totesin, että ISO 2000:lla tuli hieman odottamaani enemmän kohinaa, minkä poisto söi hieman kuvan terävyyttä. Jos jaksan vielä ensi yönä kuvata komeaksi povattua revontulimyrskyä, niin meinaan käyttää pienempää ISOa (800–1250), jotta kohinatasot laskisivat, ja isompaa aukkoa (2,8–4), jotta voisin käyttää lyhempää valotusaikaa (mikä vähentää itsessään kohinaa selvästi) ja tuo ehkä selvemmin esille yksittäiset revontulikuviot.

Kohinanpoistossa Noiseware hakkasi selvästi sekä Lightroomin että Photoshopin.

Sori, tuli tosiaan aika pitkä, mutta kiitos kun jaksoit kahlata kertomuksen läpi 😉

This entry was posted in Yleinen.