Sisäruokintaan

10_blogi_sisaruokintaan

Sisäruokintaan!

Marraskuun toinen päivä. Lunta tuli tasaisesti, kun saavuin Lapinjärven peltomaisemiin. Muutama laulujoutsen laidunsi pellolla, muuten oli aution näköistä. Jatkoin matkaa. Kiertelin pitkin ja poikin peltolakeutta ja vähitellen suuri helpotus laskeutui sisälleni. Kymmenien tuhansien valkoposkihanhien pilvet olivat poissa. Vihdoinkin!
Vihdoinkin? Niin, selitän vähän…
Syksyn pääprojektinani on ollut valokuvata Itä-Uudenmaan pelloilla vellovia valkoposkihanhimassoja sekä niitä jahtaavia kotkia ja kanahaukkoja. Projekti alkoi jo syyskuun puolivälissä, kun ensimmäiset arktiset valkoposket ilmaantuivat täkäläisille pelloille. Siitä lähtien en ole paljon muuta tehnytkään kuin kulkenut hanhien ja petojen perässä ja osoitellut niitä kameroillani. Ja mikäpäs on ollut kulkiessa, kun projekti on tarjonnut runsain mitoin hienoja hetkiä, antoisia luontoelämyksiä, leppoisia syystunnelmia ja paljon, paljon ulkonaoloa.
Mikä siis ongelmana? No, olin näet suunnitellut siirtyväni viimeistään, siis viimeistään, lokakuun puolivälissä ”sisäruokintaan” eli aloittavani seuraavan, ensi vuoden syksyllä ilmestyvän kirjani teksti-, kuvanpläräily&käsittely- ja taittohommelit kotona tietokoneen äärellä. Ja mulla on tiukka pomo, joka haluaa pitää aikatauluista ja suunnitelmista kiinni. Irtiottoja, sooloiluja ja sivuprojekteja ei katsota hyvällä, on keskityttävä oleelliseen.
Pomo olen minä.
Näistä ihmismielen mietteistä hanhirievut eivät tienneet mitään. Niillä oli ihan omat ammattikuvaajan&kirjantekijän murheista vapaat aikataulunsa. Päivästä päivään, viikosta toiseen valkoiset posket liikkuivat yöpymisjärven ja päivehtimispeltojen välillä ilman merkkiäkään muuton jatkamisesta lopullisille talvialueilleen (jossain Pohjanmeren rannoilla).
Stressi alkoi hiipiä pikku hiljaa mieleen.
Ei oo helppoo jättää kuvausprojektia kesken, selitin pomolleni. En yksinkertaisesti kyennyt istahtamaan koneen ääreen ja keskittymään mihinkään, kun tiesin, että siellä se valtava siipikarja velloo tänäänkin kiiluvasilmäiset pedot perässään. Joten pomon nurinoista huolimatta jatkoin projektia niin kauan kuin hanhia pelloilla riitti. Marraskuun toiseen päivään asti niitä riitti. Sitten pelloille laskeutui siunattu hiljaisuus.
Näin minulle on käynyt sata kertaa aikaisemminkin. Turha edes luulla että voisin vain käväistä räppäämässä muutaman kuvan jostakin mielenkiintoisesta linnusta. Ei, kun menen kuvaamaan kerran, sitä seuraa toinen, kolmas… kymmenes kerta. Niin kauan kuljen kuvauspaikalle, kunnes olen saanut haluamani. Kun katsoo tänään otettuja kuvia, aina syntyy parannettavaa ja uusia ideoita huomiseksi. Kuulostaako tutulta?
Tästä syystä pomoni onkin kieltänyt tiukasti kaikenlaiset syrjähypyt. On pysyttävä tiukasti kirjaprojekteissa ja noudatettava niiden kuvaussuunnitelmia, muu on unohdettava, muuten ei tule mitään. Vaikka kuinka hienoja kuvauskohteita ilmaantuisi lähiseudulle, ne on vain jätettävä, elleivät ne liity kirjojen aihepiiriin.
Koska seuraavan kirjani kuvauskohteet ovat olleet sisämaassa, en ole kokonaiseen kahteen vuoteen käynyt laisinkaan ulkomeren äärellä!? Totta se on, en kertaakaan. En Emäsalossa, en Pellingissä, en Porkkalassa, en Virolahdella, en missään. Kahdet edelliset arktikat (arktisten lintujen kevätmuutot) olen jättänyt väliin keskittyäkseni täysin kirjaprojektiin, mikä on ennenkuulumatonta. Kuulostaa varmaan aika totiselta, mutta sitähän se juuri on.
Totisinta totta on myöskin iän tuoma fyysinen rappeutuminen. Monta kertaa syksyn aikana ripitin itseäni velttoilusta, kun en meinannut jaksaa tahkota kolmatta päivää perä jälkeen aamusta iltaan hanhimailla. Onneksi ymmärsin myöntää, etten ollut enää nuori mies, ja että kaksi peräkkäistä kuvauspäivää vaativat kompensaatiota. Vapaapäivää. Tai ainakin selvästi lyhyempää kuvausretkeä.
Oma surkuhupaisa ilmiönsä on ollut jatkuva, piinallinen sääennusteiden vahtaaminen aamusta iltaan. Sään hermolla on pysyttävä, sillä sää on sangen ratkaiseva tekijä luontovalokuvauksessa. Säätä vahdatessa on käynyt selväksi, että sääennusteiden kyhääminen ja sään arvaaminen on kertakaikkisen vaikeaa.
Montakohan kertaa syksyn aikana kävi niin, että kun teeveeykkösen meteorologi arvaili aamuksi sadetta, sen tiesi höpinäksi jos ei satelliittien suoraa lähetystä katsomalla niin viimeistään ulos katsomalla: liian tyyntä, liian selkeää. Miltei aina muutamaa päivää aikaisemmin luvattu sade hiipui päivä päivältä heikommaksi, ja lopulta h-hetkellä ei satanut lainkaan tai vain vähän malliksi. Tuonkin marraskuun toisen päivän lumipyryn piti tuoda 20 senttiä lunta, mutta elävä elämä antoi vain vajaan kymmenesosan tästä. (Ja samahan toistuu juuri parhaillaan: vielä viikonloppuna luvattiin hirmuista lumipyryä Uudellemaalle viikon keskivaiheille ja miten onkaan käymässä – vain pientä vaivaista vesipisarointia.) Olisiko ilmiöön selitettävissä näin: meteorologeille tulee vähemmän lokaa niskaan, kun lupaa mieluummin vähän kurjempaa säätä kuin sitten oikeasti tulee. Jos erehtyisi lupaamaan hyvää säätä ja taivaalta sataisi räntää ja mummoja, siitä seuraisi hirmuinen älämölö.
Ja säästä puheen ollen, melkein koko viimeisen kuvauskuukauden, päivästä päivään, viikosta toiseen, vallitsi sama Härmän ylle lässähtäneen korkeapaineen aikaansaama pilviharmaus. Ja kummallista kyllä, sateisia sysipilviä ei näiden tantereiden yllä roikkunut oikeastaan koskaan rojauttelemassa puuskahelmoistaan kohisevia kuuroja kuolevaisten niskaan. Ei, sadetta ei ilmennyt, pelkkää tasaista, tylsää, vähävaloista pilvipoutaa. Oli joku aurinkopäiväkin, mutta kuin noiduttuna juuri niinä harvoina päivinä oli muuta pakollista menoa.
Nyt talven lopulta tultua ja hanhimassojen häivyttyä kamerat joutaa ainakin vähäksi aikaa lepäämään. Mies ei kuitenkaan lepää vaan on jo siirtynyt otsikon mainitsemaan sisäruokintaan. On tuntunut oikein mukavalta aloitella kirjoitus-, kuvanpläräily&käsittely- yms. sisähommelit kotona tietokoneen ääressä. Saapi nukkua aamulla niin pitkään kuin huvittaa ilman herätyskellon sydämeenkäyvää rääkäisyä ja ehtoolla katella jalkapalloa telkkarista vaikka puoleen yöhön, kun ei tarvitse miettiä seuraavan aamun aikaista heräämistä.
Eikä tartte edes varoa istahtamasta kiukaasta yläviistoon (suom. saunan lauteille). Sauna näet kuivattaa kallisarvoisen ja ammatissa tuiki tärkeän näköelimeni niin, että jos saunoisi, seuraavan aamun kuvauksissa silmämunia huuhtoisi etsinlasia alati huurruttava vuorovesi. Sehän ei tietenkään passaa alkuunkaan. Niinpä saunaillan joutuu kuvauskausina sijoittamaan aina seuraavaan sopivaan sade&välipäivän aattoon, jollaisia ei välttämättä kovin usein tule. Nytkin hanhi&petoprojektin myötä viimeisen parin kuukauden aikana sain saunottua vain muutaman hassun kerran. Samalla piti siirtää monta sovittua saunailtaa tuonnemmaksi, syystalven synkkiin iltoihin (sori bois!). No, en silti häpeillyt, vaikka jouduinkin kulkemaan julkisilla paikoilla kovasti saunomattoman näköisenä. Lohduttauduin sillä, että emäntä on jo hankittu eikä muihin lajitovereihin ole tarvinnut tehdä vaikutusta.
Nyt kun puolitoista viikkoa sisäruokintaa on takana, tuntuu että voimat ovat mukavasti palautuneet ja työt tietokoneella maistuvat. Itselleni talvi on mieluisa vuodenaika juuri siksi, että se tarjoaa tuiki tarpeellisen lepohetken kiihkeiden kevät- ja syyskuvausten välissä sekä mahdollisuuden pysähtyä hetkeksi miettimään ja suunnittelemaan kuvauksia sen sijaan, että menisi pää kolmantena jalkana maastossa ympäri vuoden. Sitä paitsi mikä onkaan parempi ja rauhallisempi vuodenaika kirjoittaa kuin talvi. Esimerkiksi kesällä kirjoitushommat ovat henkisesti todella hankalia, kun mieli vetää koko ajan ulos luontoon. Ja lopuksi, niin se vain on, että talven kylmyys ja pimeys ovat kuin luotuja ihmispolon hiljentymiselle, vauhdin hidastamiselle ja sisäänpäin käpertymiselle.

(Lopussa kiitos seisoo… KIITOS, ihan tikkukirjaimilla, kun jaksoit tänne asti 😉

This entry was posted in Yleinen.