Takatalvitunnelmia

10_blogi_takatalvi_ilola.jpg11_blogi_takatalvi_ilola.jpg12_blogi_takatalvi_ilola.jpg13_blogi_takatalvi_ilola.jpg14_blogi_takatalvi_ilola.jpg15_blogi_takatalvi_ilola.jpg16_blogi_takatalvi_ilola.jpg17_blogi_takatalvi_ilola.jpg18_blogi_takatalvi_ilola.jpg19_blogi_takatalvi_ilola.jpg20_blogi_takatalvi_ilola.jpg21_blogi_takatalvi_ilola.jpg

30. maaliskuuta, 2015, Ilola, Porvoo

Muistatko vielä viimeviikkoisen uljaan takatalvipäivän? Jos et, niin näiden kuvien myötä näet tunnelmat jälleen uusintana…
Rankka, koko päivän jatkunut räntätuisku pisti kevään käsikirjoituksen kerralla uusiksi. Keväistäkin keväisemmät maisemat muuttuivat heilahtamalla talviseksi lumivalkeudeksi. Lunta kertyi päivän aikana reilut 5 cm, mikä riitti peittämään alleen muuttolintujen ruokailumaat. Niinpä niiden oli hakeuduttava pelloilta talojen pihoihin, sinne missä kaksijalkaiset ystävät kantoivat niille murkinaa nokan eteen.
Omalla pihallani Ilolassa siivekkäillä ei ainakaan ollut hädänpäivää, sillä niille oli tarjolla kasapäin rasvaa, ryynejä ja muita herkkuja aamusta iltaan. Liekö sana notkuvasta pitopöydästä kiirinyt höyhenväen keskuudessa, sillä parhaimmillaan toistasataa lintua lappoi apetta kitaansa takapihan ruokinnallani. Oli sirkkua, tinttiä, peippoa, pikkuvarpusta, rastasta, närheä, harakkaa, tikkaa, fasaania…
Oli myös kymmenkunta kottaraista, jotka erityisesti riemastuttivat minua, koska pidän kottaraisista. Niillä on mukavaa intoa ja asennetta kaikkeen touhuun. Nytkin ne mm. pistivät isokokoisemmat mustarastaat heti kättelyssä ruotuun, ei väkivaltaisesti vaan jotenkin helpon määrätietoisesti, ikään kuin ohimennen todeten: ”Täällä on nyt uudet kunkut.”
Ja kottaraisten laulu, niin, sehän on kertakaikkisen valtavan hienoa kuultavaa. Nytkin korviini kantautui hienoja, pontevia, taidokkaita aarioita koko päivän, ja samalla säästyin myös yhdeltä Kanteleen linturetkeltä. Häh? No, pihassa oleili yksi erityisen taitava matkijakottarainen, jonka äänirepertuaariin kuuluivat mm. haapanan, tavin, kuovin ja metsäviklon erehdyttävän aidoilta kuulostavat kutsu- tai soidinäänet. Suljin vain silmät ja kuvittelin olevani lintukosteikon äärellä!
Muutenkin nautin – kuten olen aina nauttinut – kovasti takatalvipäivän vaihtelusta ja dramatiikasta. Luonto näytti kaapin paikan meille ihmisille, jotka välillä luulemme määräävämme täällä kaikesta. Harhaluulo, kyllä luonnonvoimat päihittävät yhä ihmisvoimat, jos niikseen tulee. Ainoa mikä suretti oli se, että linnuilla oli ajoittain melko tukalat oltavat. Varsinkin muuttolinnut lienevät ihmetelleet, mihin hittoon tässä oikein tultiin kun tällaista keliä silmille tulee.
Sain myös oivallisen tilaisuuden napsia kottaraisista lähikuvia, jollaisia arkistossani ei aikaisemmin juuri ollutkaan. Tarvitsin ainakin yhden keväisen kottaraiskuvan seuraavaan, syksyllä ilmestyvään kirjaani, ja mikä sen parempaa kuin kuva kottaraisesta takatalvipäivän kiirastulessa, luonnonvoimien armoilla.
Kottaraiskuvauksessa pääsin hyödyntämään talon nurkalle virittämääni naamioverkkopiiloa, sillä sinne saattoi luikahtaa ruokinnalla käyvien lintujen huomaamatta milloin vain. Jos ruokinnalla ei tapahtunut mitään erityistä, saatoin välillä käydä sisällä huitaisemassa nopeat vellit naamariin, laittamassa lisävaatetta tai tekemässä jotain muuta, ja siten vain pujahdin takaisin piilopaikkaan aiheuttamatta minkäänlaista häiriötä ruokaileville linnuille.
Joskus jouduin käymään asettelemassa rasvat parempiin kuvakulmiin, lisäämässä muonaa ruokinnalle tai lakaisemassa lumia jyvien päältä – jolloin linnut tietysti ryntäsivät puihin – mutta silloinkin tilanne rauhoittui todella nopeasti, kun kävelin ensin muina miehinä talon nurkan ohi ja sen jälkeen koukkasin nopeasti piilon suojiin. Linnut luulivat minun poistuneen paikalta ja palasivat heti takaisin ruokinnalle.
Oli mulla tavallinen telttakojukin ruokinnan vieressä, mutta sinne olisin joutunut menemään lintujen nähden enkä halunnut näin kovalla kelillä niin paljon häiriötä, kun jouduin joka tapauksessa tulemaan ja menemään useasti piiloon ja sieltä pois.
Koska kottaraiset ruokailivat lähes yksinomaan rasvapötköillä, näitä siirtelemällä sain ohjailtua kotsuja haluamiini paikkoihin. Aluksi pötköt olivat kiinni seipäissä, mutta sitten heitin ne maahan lähemmäksi piiloa. Näin sain minimoitua kuvaan tulevia elementtejä ja annettua siten linnuille enemmän tilaa ja huomiota kuvissa.
Se, kuinka nopsaan eri linnut hoksasivat rasvojen siirron, vaihteli yllättävän paljon. Aina opportunistiset, kekseliäät tintit tajusivat sekunneissa, minne rasvapötkö oli siirtynyt, mutta esimerkiksi kottaraisilta älyäminen kesti selvästi kauemmin. Ne saattoivat pyöriä ja ihmetellä rasvan vanhalla paikalla jonkin aikaa ennen kuin osasivat uudelle paikalle muita lintuja seuraamalla.
Kuvatessa käytin aika isoa suljinnopeutta, koska halusin saada pysäytettyä räntätuiskun kuviin. Hitaalla suljinajalla yksittäisistä hiutaleista olisi tullut viiruja, mikä toki sekin näyttää joskus kuvissa ihan hyvältä. 200-400-millinen (kuten zoomit yleensäkin) osoittautui jälleen kerran kojukuvauksessa erinomaiseksi, koska sillä sai niin monenlaisia sommitelmia yhdeltä ja samalta istumalta. Koska kojusta ei voi siirtyä eteen eikä taaksepäin, kiinteäpolttovälisellä olisi joutunut tyytymään paljon yksipuolisempaan kuvavalikoimaan. Ruokinnalla millien vähyyskään (esim. verrattuna johoknin 600-milliseen) ei pahemmin haittaa, kun linnut ovat joka tapauksessa riittävän lähellä.

This entry was posted in Yleinen.