Teerenpeliä

Kevät 2016, Itä-Uusimaa

Tässä hieman muisteloa kevään kuvaksista. Diaesityksessä on peräti 22 kuvaa, pahoittelut siitä.

Kuluneen kevään yksi pääkuvauskohteistani oli teerien soidinmenot. Usean viikon aikana kykin piilokojussa ja kuvasin teerien soidinareenan tapahtumia eräällä itäuusmaalaisella pellolla. Näin miten soidin kiihtyi päivien edetessä, kävi entistä kiivaammaksi naaraiden saavuttua soitimelle, huipentui paritteluihin ja tasaantui jälleen kun naaraat katosivat omille teilleen. Vielä kesäkuun alussa pulina kantautui soidinareenalta ja karkeat kiroilut kertoivat yhteenotoista. Vasta keskikesällä soitimeen tulee tauko, kun kukot käyvät läpi perinpohjaisen sulkasadon ne pitävät taukoa soitimelta, kunnes taas syksyn tullen ne aloittavat syyssoitimen, joka sekin on melko tärkeä vaihe kukkojen elämässä.

Teerien soidin on perin pohjin kuvattu, kerrottu ja kaluttu, mutta siitä huolimatta se tulee olemaan esillä seuraavassa kirjassani, joka ilmestyy syksyllä 2017. Itselleni teerien soidinkarkelojen seuraaminen oli mahtava kokemus, kun en siihen koskaan aiemmin ollut yhtä intensiivisesti sukeltanut. Oli huikeaa katsella ja kuunnella komeiden, väkivahvojen taigalintujen jokakeväisiä turnajaisia aivan lähietäisyydeltä yhtä aikaa ulkopuolisena ja läsnäolijana.

Teerensoitimen yksityiskohtia on kuvailtu seikkaperäisesti lintukäsikirjoissa, ja oli hauskaa lukea tekstejä ja todeta, että noinhan kaikki tosiaan tapahtui. Valokuvaamisen ansiosta pystyin silti todentamaan jotain, mitä yhdessäkään käsikirjassa ei oltu esitetty: ukkoteeren soidinhyppyä vaihe vaiheelta. Valokuvista, joita mätin parhaimmillaan 10 kuvan sekuntinopeudella saatoin nähdä yhtä sun toista sellaista mitä ihmissilmä (tai harrastelijakamera) ei ehdi rekisteröimään. Näin esimerkiksi miten (ainakin tuo kuvaamani) kukko muljautti juuri tietyllä hypyn hetkellä silmän päälle vilkkukalvon (samealta näyttävän silmän lasiaisen suojakalvon) ja miten hypyn jälkeen kukko otti aina pienen ylimääräisen askelluksen vasemmalla jalallaan.

Hyvin mielenkiintoinen, merkittävä ja koskettavakin seikka oli se, että soitimen alkuvaiheissa tannerta hallinnut ”valtakukko” jäi lopulta tyystin ilman naaraiden suosiota ja siten myös niiden lempeä. ”Valtakukko” piti soidinta otteessaan ja muita kukkoja ruodussa aina siihen asti, kunnes naaraat ilmaantuivat paikalle. Silloin tapahtui jotain yllättävää. Naaraat iskivät silmänsä soitimen oikean sivustan kukkoon, joka ennen niiden tuloa pysytteli enimmäkseen sivussa kahakoinnista ja soitimen keskustasta. Mutta niin vain kävi, että yksi toisensa jälkeen kukin teerikana kävi vuorollaan antautumassa juuri tuolle sivustakukolle eikä yhdellekään muulle kukolle. Hurmurikukko sai kunnian astua kaikki toistakymmentä kanaa.

Välillä olin näkevinäni selviä turhautumisen merkkejä ”valtakukossa”, joka joutui seuraamaan toisen kukon hurmaa ja pelehtimistä vierestä. Niin piinallisen läheltä mutta kuitenkin niin kaukaa. Ei tainnut ”valtakukko” olla sittenkään sille antamani tittelin väärti. Todellinen valtakukko olikin tuo oikean sivustan kukko, joka nousi esille peijaisten h-hetkellä ja joka lopulta sai siirrettyä omat geeninsä kaikkien naaraiden kannettavaksi. Jotain teerikanat näkivät tuossa kukossa sellaista, joka vei ne sen luo. Ja useinhan tutkimusten mukaan käy niin, että kun yksi naaras parittelee jonkun kukon kanssa, monet muut naaraat ottavat siitä mallia ja käyvät paritteluasentoon saman koiraan eteen.

Tunnettua on se, että kevään edistyessä ja huipennuksen lähestyessä, kukot tulevat yhä aikaisemmin soitimelle. Lopulta minun oli hiivittävä kojulle ainakin puolitoista tuntia ennen auringonnousua jos mieli ehtiä asettelemaan kamerat valmiiksi ennen ensimmäistä kukkoa. (Välttämättä sekään ei riitä, sillä jossain, joskus, kukot voivat viettää jopa yönsäkin soidintantereella – onneksi ei tällä pellolla.) Samaten, kukot myös roikkuivat yhä pitempään aamupäivällä soitimella haluten ilmeisesti estää muita kaappaamasta omaa soidinreviiriä. Harmillisesti ne myös alkoivat teerenpeliensä jälkeen yhä useammin ruokailla, sukia höyheniään tai muuten vain oleilla soidinpellolla eivätkä meinanneet häipyä metsään millään. Niinpä joinakin aamuina sain odotella parikin tuntia ennen kuin pääsin kojulta pois. Valo oli aamupäivällä jo niin kovaa ja soidin laimeaa, etten voinut tehdä paljon muuta kuin pureskella heinänkortta makuualustalla pötkötellen, nauttia kevään riemukkaasta äänimaailmasta ja odottaa että teeret joko poistuisivat omin ehdoin tai kanahaukka, pellolle tuleva traktori tai joku muu häiriötekijä saisi ne rämähtämään pakolentoon.

Kerran, melko pitkän odottelun jälkeen näin tapahtuikin, keräsin nopsaan kimpsuni ja aloin marssia kohti autoa. En ollut ehtinyt kovinkaan kauaksi avoimella pellolla, kun yllättäen kukot huristelivat takaisin pellolle. Harmittelin ”paljastumistani”, mutta kukot eivät näyttäneet piittaavan minusta juuri lainkaan. Olivat vähän ihmeissään ja varuillaan, mutta kohta – kun loittonin niistä – pulina alkoi jälleen kantautua pellolta. Eikä seuraavana aamuna kukkojen käyttäytymisessä ollut mitään ylimääräistä epäluuloisuutta.

Äkkinäinen luulisi, että teeret menettävät luontaisen varovaisuutensa soitimen hurmiossa, mutta näin ei ollut. Ne panivat merkille jokaisen variksen varoituskajautuksen, metsäviklon kiljahtavan lentoonlähdön ojan varrelta, ja keskeyttivät heti soitimen. Varovaisuus on paikallaan, sillä teerenliha maistuu makoisalta kanahaukan suussa. Yllättävää kyllä, vain yhtenä niistä lukuisista aamuista, jotka vietin kojussa, soitimelle hyökkäsi nuori kanahaukka, muuten teeret saivat olla pedoilta rauhassa. Tuokin haukka jäi ilman saalista, sillä teeret ehtivät hyvin alta pois, näkeväthän ne avoimessa maastossa ison haukan jo kaukaa ja yleensä haukan ovat sitä ennen huomanneet jo monet muut linnut.

Kuvatessani osasin antaa kovasti arvoa zoomteleelleni (Nikon 200-400mm), joka salli vaihdella rajausta alati tilanteiden mukaan. Monesti oikein kylmäsi ajatella tilannetta, jossa olisin joutunut tyytymään yhteen ja samaan kiinteään polttoväliin, vaikka kuvauskohteet liikkuivat koko ajan enkä itse voinut siirtyä paikaltani minnekään. Juuri piilokojusta kuvatessa zoomin antamista mahdollisuuksista on erityisen paljon etua.

Toinen kertomisen arvoinen asia kuvaamisesta on se, että objektiivin huurtuminen aiheutti hieman ongelmia. Kun kojuun joutuu menemään aamuyöllä, jopa pienessä pakkasessa, ja kun aurinko alkaa sitten lämmittää maisemaa, maasta haihtuva kosteus tiivistyy kylmille pinnoille kuten linssiin. Ongelma korostui, kun kuvasin vatsallani lähellä maan pintaa. Sain ratkaistua kohtalaisen hyvin pulman käärimällä kameran visusti paksujen maastohousujen lahkeen sisään niin, että kuvaamisen alkaessa saatoin vain varovaisesti vetää lahkeen etuosan pois linssin edestä. Näin objektiivi säilyi paljon pitempään lämpimämpänä kuin ilman suojaa. Olin lisäksi laittanut objektiivin parien sisäkkäisten housujen sisään jo illalla, jotta koko systeemi lämpiäisi oikein kunnolla.

Vieläkin, kevään jäätyä jo kauaksi taakse, kun suljen silmäni ja annan ajatukseni palata teerien soidinareenalle, tunnen yhä kevätaamujen raikkaan ilman, näen usvan leijuvan pellon yllä ja sen keskellä teerien sinikiiltoisen mustat hahmot, ja korvissani kuulen teerikukkojen syvän, kiihkeän pulinan, terävät suhautukset ja ärhäkkäät taistelukiroilut. Mielen täyttävät myös muiden pellon asukkaiden – töyhtöhyyppien, kiurujen, niittykirvisten, rastaiden, kottaraisten – äänet, laulut ja soidinlennot, kaiken sen riemun jonka ne ovat kaukomailta tultuaan mukanaan tuoneet.

Voi kevättä, tulepa taas pian takaisin!

This entry was posted in Yleinen.