Utuvillan uuhet – muotokuvia

15_blogi_lammasmuotokuva.jpg14_blogi_lammasmuotokuva.jpg16_blogi_lammasmuotokuva.jpg12_blogi_lammasmuotokuva.jpg11_blogi_lammasmuotokuva.jpg13_blogi_lammasmuotokuva.jpg10_blogi_lammasmuotokuva.jpg17_blogi_lammasmuotokuva.jpg18_blogi_lammasmuotokuva.jpg19_blogi_lammasmuotokuva.jpg

31. tammikuuta – 1. helmikuuta 2015, Paippinen, Sipoo

Viime viikonloppuna innostuin kuvaamaan lampola Utuvillan uuhia, siis Emmin lampaita. No, ei se oikeastaan ollut mikään pelkkä innostuksen puuska vaan olin kyllä suunnitellutkin viettäväni aikaa uuhikatraan parissa ja räpsiväni niistä sekä muotokuvia että vauhtikuvia.
Tähän kuvasarjaan laitoin ensin mainitut, lähipäivinä ilmestyvät jälkimmäiset omana bloginaan.
Kuvasarjoissa esiintyvät kaikki Emmin lampaat — Liettua, Raita, Silene, Valmiira ja Vilna. Näistä kolme viimeksi mainittua syntyi viime pääsiäisen aikoihin. Kerroin niistä blogissa ”Kevätkaritsoita”, joka löytyy blogiarkiston kohdasta ’toukokuu 2014’. Käykääs kurkkaamassa, miten ovat neidit kovasti muuttuneet 10 kuukaudessa. Nythän ne ovat jo täysikasvuisia ja sangen aikuismaisia.

Eläinten lähikuvauksessa olen huomannut hyväksi tavaksi asettautua lauman lähelle ja antaa niiden rauhassa totutella ihmisen läsnäoloon. Se toimi nytkin.
Aluksi uuhet olivat hieman varuillaan — vaikka olinkin niille tuiki tuttu — ja ihmettelivät, että mitähän se tuokin meinaa, kun se kyykistelee tuossa parin metrin päässä outo vempain käsissään. Katseissa oli lampaille tyypillistä lievää huolestuneisuutta, kehossa näin pienoista jännittyneisyyttä, joka saisi ne tarvittaessa nopeasti ampaisemaan sivummalle.
Mutta jo kymmenen minuutin päästä kikkuraturkit rentoutuivat. Ne asettuivat seisoksimaan lampolan ovelle, suut alkoivat käydä märehtimisen tahtiin, silmät alkoivat luppasemaan, katse harhaili milloin minnekin. Pikku hiljaa olin niille vaaratonta ilmaa, johon ei tarvinnut kiinnittää erityistä huomiota. Oli aika alkaa kuvata.

Kuvauksen aikana isoja lunta alkoi leijailla taivaalta, joten siirryin sellaiseen kohtaan, josta saisin hiutaleet näkymään liki mustana näkyvää lampolan eteistä vasten. Ne antoivat mukavan lisän muotokuviin. Lumihiutaleiden näkyminen terävinä edellytti varsin nopeita suljinaikoja (n. 1/1000), hitaammilla hiutaleet olisivat näkyneet pelkkinä vaaleina epäselvinä viiruina, mitä en tällä kertaa halunnut.
Hieman myöhemmin, kun otimme Emmin kanssa lampaat pellolle juoksukuvia varten, lumisade jatkui yhä ja antoi hienot muotokuvataustat yhdessä pihakuusten kanssa.

Taisin jo taannoin mainita jossain blogissani, että kotieläinkuvauksissa 70–200-millinen on todella oiva peli. Sillä saa sekä tiukkarajaisia potretteja että tarvittaessa laajahkon maiseman taustalle. Valotuksessa käytin yleensä manuaalisäätöä, koska taustat vaihtelivat eteisen mustasta lumen valkoiseen. Automatiikan kanssa saisi olla paljon useammin kompensoimassa taustavalaistuksen heittelyä.
Linssin laitoin kiinni Nikonin D4-runkoon, jonka suurta ISO-herkkyyttä jaksan kiitellä. Ei tee heikkoakaan vääntää iso-nuppia jonnekin 4000-8000 lukemiin. Aina välillä muistuu mieleen ajat, jolloin rungossa luikerteli melkein aina Fuji Velvia 100 tai vastaava. Eipä siinä hirveästi paukuteltu ruutuja vähässä valossa saatikka toimintatilanteissa. Ei, ei tosiaankaan tuu ikävä nuita vilimiaikoja!

15_blogi_lammasmuotokuva.jpg14_blogi_lammasmuotokuva.jpg16_blogi_lammasmuotokuva.jpg10_blogi_lammasmuotokuva.jpg11_blogi_lammasmuotokuva.jpg12_blogi_lammasmuotokuva.jpg13_blogi_lammasmuotokuva.jpg17_blogi_lammasmuotokuva.jpg18_blogi_lammasmuotokuva.jpg19_blogi_lammasmuotokuva.jpg

This entry was posted in Yleinen.