Valkoperhosten yötanssit

Kesäkuu 2016, Itä-Uusimaa

Lintukuvauksen oheissaalista – osa 1: valkoperhosten yötanssit (9 kuvaa)

Vietettyäni alkukesän viikot pääosin yövuorossa — siis kuljettuani ja kuvattuani luonnon tapahtumia lukemattomina öinä (ks. edellinen blogi 2.7.) — olen päässyt lintukuvauksen ohessa seurailemaan monenlaisia yön tapahtumia luonnossa. Yksi vaikuttavimmista on ollut humalaperhosten öinen tanssi niittyjen ja peltojen laitamilla.

Tanssiin osallistuvat pääasiassa valkeasiipiset koiraat, jotka tanssinsa aikana erittävät tuoksuhormonia feromonia houkutellakseen naaraita paritteluun. Parhaimmillaan olen saattanut nähdä yhdeltä seisomalta useita kymmeniä perhosia leijaamassa heinikon yllä kuin jättimäiset surviaissääsket konsanaan.

Juuri tuon huomiota herättävän parittelulentonsa vuoksi laji on saanut englanninkielisen nimen ”ghost moth”, aave- tai kummitusperhonen. Hmm, enpä tiedä, onhan noita paikallaan ylös alas pörrääviä hyönteisiä vino pino surviaissääskistä ja päivänkorennoista tanhuvainokaisiin ja humalaperhosiin, eipä siinä taida olla loppujen lopuksi mitään niin kummallista tai aavemaista? Ehkä tuo humalaperhosen valkea väritys tuo mieleen kummitusten käyttämän virka-asun, mene ja tiedä. Taitaa nimi vain enemmän kertoa siitä, että yöllä kaikki erikoiset luonnonilmiöt ovat muinoin, ehkä vieläkin, näyttäneet ihmissilmin vähän pelottavilta. Tai sitten on vain haluttu keksiä jännä, mieleenpainuva nimi? Ihan kelvollinen peruste sekin 😉

Suomalainen nimi taas viittaa toukkien käyttämään pääravintokasviin humalaan, ei mihinkään kännäämiseen, vaikka se suomalaisuuteen ja juhannukseen hyvin passaisikin.

Kirjallisuudessa mainitaan humalaperhoskoiraiden parveilun kestävän kunkin koiraan osalta kunakin yönä vain tunnin, josta ekan puoli tuntia ne lentelevät heinikon yllä, toisen ylhäällä puiden latvustossa. Yleensä lento kuulemma alkaa auringonlaskun tienoilla, mutta ainakin nyt juhannuksen aikoihin – täysikuun ja vuoden lyhyimmän yön aikana – valkoperhoset ilmestyivät lepattelemaan selvästi myöhemmin, vasta puolilta öin.

Ihmettelin aluksi kun en nähnyt minkään otuksen nappailevan humalaperhosia, kunnes yhtenä yönä tuli eräälle tanssipaikalle parvi naurulokkeja. Sulavalentoisilla lokeilla oli suorastaan naurettavan helppo homma poimia punaiseen nokkaansa paikallaan tanssivia, valkoisina yölläkin helposti erottuvia kookkaita perhosia. Siinä oli katettuna lokeille melkoiset peijaiset perhosten kustannuksella.

Toisen kerran näin, miten hieman keskiyön jälkeen muuan pieni, latopesältään kauemmaksi hortoilemaan lähtenyt ketunpoika havaitsi tanssivan perhosen peltotien pientareella. Ensin se katseli perhosta jotenkin ihmettelevän näköisenä. Sitten se kyyristyi ja nappasi sen tassuihinsa ja hampaisiinsa komealla loikalla suoraan ilmasta. Uskoisin myös muiden muassa kehrääjälinnun sekä lepakoiden hyödyntävän humalaperhosten tarjoamaa helppoa ruokailumahdollisuutta, vaikka en sitä vielä ole nähnytkään livenä.

Humalaperhosten kuvaaminen oli haasteellista lähinnä pimeyden vuoksi. Oli käytettävä isoja ISOja, useita tuhansia, silti suljinaika jäi helposti alle 1/50 sekunnin. Välttääkseni häiritsevän voimakasta kohinaa, koetin pitää kuvien sävyjakauman histogrammin oikeassa laidassa (ja sitten jälkeen päin koneella tummentaa kuvaa vastaamaan todellisuutta), mikä tietty pidensi entisestään suljinaikaa. Toisaalta välillä pyrinkin pitkään suljinaikaan saadakseni siipien liikkeeseen propelliefektiä eli juuri sitä, miltä lento ihmissilmin yön pimeydessä näyttääkin. Voisin oikeastaan sanoa niin, että siipien liikkeen pysäyttäminen tekee kuvasta ”luonnottoman”, joten miksipä siihen pyrkiä. No, kummankinlaisia kuvia tarvitaan.

Tarkennuksen kanssa sai niin ikään taiteilla, sillä tanssivan perhosen etäisyys muuttuu koko ajan, eikä pimeässä tarkennus kovin hyvin pysty seuraamaan liikkuvaa kohdetta. Kun perhosta on mentävä lähelle, metriin pariin, ja automaattitarkennuksessa joutuu käyttämään täyttä etäisyysasetusta (”full”), käy hyvin usein niin että kun tarkennus ei heti löydä kiintopistettä, se alkaa surrata edestakaisin pystymättä tarkentamaan mihinkään. Juhannusviikolla sain onneksi apua täysikuulta, jonka suuntaan perhonen oli paljon  helpompi napata kiinni automaattitarkennukseen ja suljinaikakin nousi selvästi suuremmaksi. Samalla sain makoisia perhonen ja täysikuu -otoksia. Mutta kaiken kaikkiaan ”filmiä paloi” reilusti kun päästeli menemään sarjatulella ja toivoi että edes joku ruutu sadoista olisi käyttökelpoinen.

This entry was posted in Yleinen.